staffi | harrastuksista

Agility
(lähteet: SBTY r.y.:n pentuopas sekä Matti Tynkkynen)

Agility on kaikille koirille avoin harrastusmuoto. Sen tarkoituksena on kehittää koiran motoriikkaa ja ohjattavuutta antamalla niiden suoriutua erilaisista esteistä. Koira hyppää, kiipeää, ryömii ja pujottelee erilaisten esteiden kautta ennalta määrätyssä järjestyksessä ohjaajan ohjeiden mukaisesti. Koiran ohjaaja ohjaa koiraansa äänellään ja kehon liikkeillä. Agility on kehittävä ja urheilullinen harrastus ja se edistää koirien yhteiskuntakelpoisuutta. Tämä urheilumuoto edellyttää koiran ja ohjaajan hyvää yhteisymmärrystä ja on parhaimmillaan parin täydellistä yhteistoimintaa.

Kilpailut on jaettu kolmeen tasoluokkaan: 1. (aloittelevat), 2. ja 3.. Luokkien erona on radan vaikeusaste ja etenemisnopeus. Lisäksi koirat jaetaan tasoluokissa säkäkorkeuden perusteella kolmeen kokoryhmään: mini alle 34,9 cm, midi 35-42,9 cm ja maxi yli 43 cm. Koirat siirtyvät luokasta toiseen saavutettuaan vaadittavat tulokset. Koiran tulisi suoriutua esteradasta nopeasti (alle tuomarin määräämän ihanneajan) ja virheettömästi. Radan virheettömästi suorittaneet laitetaan paremmuusjärjestykseen nopeimmasta hitaampaan. Ihanneajan ylittävät sekunnit muutetaan virhepisteiksi. Tulos on yliajan ja radalta saatujen virhepisteiden summa. Vähiten virhepisteitä saanut ja nopein on voittaja

Agilityn suosio on viime vuosina kasvanut valtavasti, ja niinpä kaikki halukkaat eivät mahdu mukaan, ainakaan Etelä-Suomessa, seurojen järjestämille kursseille. Koiralla ei kilpailuissa suorituksen aikana saa olla pantaa, eikä harjoittelustakaan oikein tule mitään, jos koira on kytkettynä. Seurat yleensä ottavatkin uusia koirakoita alkeiskursseille vain testin kautta. Testit tietysti vaihtelevat hieman seuroittain, mutta pääsääntöisesti testataan koiran perustottelevaisuutta.

Alkeiskurssilla opetetaan esteiden turvallinen ja oikea suoritustapa. Koirat yleensä oppivatkin melkein kaikkien esteiden suorittamisen jo noin 5 kertaa kestävällä alkeiskurssilla. Yleensä pujottelu, rengas ja keinu vaativat vielä lisää harjoittelua. Hieman karrikoiden voi kuitenkin sanoa, että koira oppii oman osuutensa, eli suorittamaan esteet, jo ensimmäisenä kesänä, mutta ohjaajan kouluttaminen viekin sitten jo vuosia.

Kun koira on oppinut suorittamaan esteet, alkaa varsinaisesti agilityn harjoittelu. Tarkoitushan on, että koira suorittaa radan kaikki esteet virheettömästi ja mahdollisimman nopeasti. Ohjaajan tehtävä on viedä koira esteeltä toiselle oikeassa järjetyksessä ja niin, että koiran on mahdollista suoriutua esteistä virheittä. Agilityradasta selviytyminen vaatiikin ohjaajan ja koiran saumatonta yhteistyötä. Juuri tämä seikka tekee agilitysta haastavan ja mielekkään harrastuksen. Onhan kyseessä kahden hyvin erilaisen elävän olennon yhteistyö hyvine ja huonoine päivineen.

Kilpailuissa ohjaaja saa tutustua rataan viiden minuutin ajan. Tuona aikana opetellaan esteiden suoritusjärjestys ja se miten koira tulisi viedä seuraavalle esteelle, jotta myös sitä seuraavista esteistä suoriudutaan. Ohjaajan tulee miettiä kohdat missä vaihdetaan ohjauspuoli joko valssaamalla, takaa leikkaamalla tai muulla koirakolle ja sille radalle sopivalla tavalla. On katsottava radan kohdat, joissa koiran voi antaa irrota suorittamaan itsenäisesti jokin este. On myös huomattava radan paikat, joissa koira on otettava ns. haltuun, jotta ei jouduta väärälle radalle. Agilityradan suorittaminen onkin kuin shakin peluuta, jossa ohjaajan omia siirtoja tehdessään on ennakoitava koiran suoritusta, jotta rata päästään kunnialla loppuun. Ohjaajan on huolehdittava siitä, että hän tekee ensimmäisen siirron. Agilitykilpailuissa kuuleekin ohjaajan usein hylkäykseen johtaneen suorituksen jälkeen lausahtavan, että eihän koira koskaan aiemmin ole mennyt noin. Yleensä syynä on kuitenkin ohjaajan virhe, minkä ohjaajatkin kyllä tietävät.

Lisätietoja agilityn harrastamisesta ja kilpailemisessa saa esim. Suomen Kenneliitosta.

SBTY r.y.:n agility yhteyshenkilö: Matti Tynkkynen, sähköposti: Matti.Tynkkynen@pp1.inet.fi ja puh: 040-546 3658.

tai käy agilitysivuilla: Agilitysivut
 

TOKO

PIIPEROTTIS APRILS PRINCESS “EEVI”
synt. 30.4.1994
Om. ja ohj. Saija Lahtinen

Aikoinaan rodunvalintaa mietittiin pitkään ja täytyy todeta, ettei sitä ole tarvinnut katua. Paljon oli/on kivoja rotuja, mutta se jokin puuttui kunnes Myllymäen Pian kautta meillä oli mahdollisuus tutustua henkilökohtaisella tasolla staffeihin. Ensikohtaamisen jälkeen valinta oli selvä ja vuosien varrella meistä on kasvanut vannoutuneita staffinisteja.

Eevin ollessa neljän viikon ikäinen teimme ensimmäisen reissun kasvattajien luo Tampereelle valitaksemme silloisesta pentueesta itsellemme sopivan pennun. Pian kasvattajien luota lähdettyämme jouduimme rekan töytäisemäksi Tampereella. Henkilövahingoilta vältyttiin kuin ihmeen kaupalla, mutta auto meni lunastuskuntoon. Jo silloin tuumasimme, että “parempi tulla sitten hyvä koira” ja hyvä, ellei jopa täydellinen koira Eevistämme varttuikin.

Koiran kouluttaminen oli itsestäänselvyys ja Eevi osallistuikin jo varhain pentu- ym. tottelevaisuuskoulutuskursseille. Hyvien kouluttajien ansiosta Oulun koirakerhossa meidän molempien into ja kiinnostus tottelevaisuuskoulutusta kohtaan kasvoi entisestään. Ei voi varmaankaan liikaa korostaa nuorten koirien ja uusien koiranomistajien kohdalla koulutusohjaajien ja -tilanteiden merkitystä molempien innon säilymisen kannalta.

Eevi on aina ollut iloinen ja aktiivinen koira, joka nauttii kaikesta tekemisestä kuten toisaalta myös sohvalla löhöilystä ja yleensä elämästä nautiskelusta… Vähän kaikkea meidän on tullut sittemmin kokeiltuakin: hakua, raunioita, jonkin verran jälkeäkin, agilitya ja etenkin tokoa. Varma- ja iloluonteisen koiran kanssa eri toimintoihin ja harrustusporukoihin osallistuminen on ollut helppoa. Eri asia on sitten menestyminen; staffin kouluttaminen todella pitkälle ja kilpailuvarmaksi. Joka tapauksessa staffin kouluttaminen on ollut hauskaa ja haastavaa touhua.

Ensimmäiset alokasluokan toko-kisat menivät meillä loistavasti. Avoimeen luokkaan tuli mentyä kisaamaan aluksi liian aikaisin tilanteessa, jolloin koira ei ollut vielä valmis. Kaksi ykköstulosta tuli myöhemmin marraskuussa -96 koiran osatessa jo liikkeet, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Koira toimi harjoituksissa, mutta ei kisoissa… Kisatilanteissa Eevi keksi mitä milloinkin yleisön hauskuuttamiseksi. Tuleepa mieleen erään kisan liikkestä seisominen, jolloin Eevi pysähtyi käskystäni, mutta jatkaessani matkaa selkä koiraan päin, päätti kellahtaa selälleen kieriskelemään ja kun sitten tuli liikkeenohjaajan käsky kääntyä koiraan päin nousi koirakin ylös taas seisomaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan…

Joskus tuntui, että Eevi hallitsi pistelaskusysteeminkin niin pitkälle, että aina jäätiin hieman alla ykköstuloksen rajan, jos ei muuten niin viimeisessä liikkeessä piti keksiä jotain ekstraa… Jossain vaiheessa alkoi ohjaallakin tuntua siltä että, nyt saa riittää. Aktiivisempi kisaaminen saikin jäädä. Harjoittelua en malttanut kokonaan lopettaa, koska siitä Eevi selvästi nautti. Keskityimme treenaamaan paljon ylempien luokkien liikkeitä, vaikka sinne pääseminen alkoi tuntua jo epätoivoiselta. Satunnaisesti käytiin kisoissa, mutta tuloksena ei ollut se toivottu ykköstulos. Kanssakilpailijoiden kommentit “älkää nyt vaan lopettako kun se on niin hauskannäköistä” eivät aina jaksaneet lohduttaa.

Kauan kaivattu viimeinen avoimen luokan ykkönen saavutettiin joulukuussa
-99, kolme vuotta ensimmäisistä avoimen luokan ykköstuloksista. Tämä onnistui vasta kun käyttöön otettiin lahjonnan lisäksi (ruoka-annos odotti kehän ulkopuolella) ne perinteiset uhkailut ja kiristykset. Ennen kisasuoritusta kuiskailin nimittäin Eevin korvaan “Nyt olisi parempi tehdä niin kuin minä sanon tai saat jäädä eläkkeelle. Mamma keskittyy pian vain pikkuveljen treenaamiseen…” . Sen verran Eevi on puhetta elämänsä aikana oppinut ymmärtämään, että päätti sillä kertaa antaa periksi, tietenkin oman etunsa vuoksi.

Nyt kohti uusia haasteita. Mielestäni tokossa normaalisti suurin harppaus on avoimesta luokasta voittajaluokkaan. Eevin kohdalla voittaja- ja erikoisluokan liikkeitä on onneksi jo pitkään harjoiteltu ja ylemmät luokat pitävät sisällään paljon esim. noutoliikkeitä, joita Eevi rakastaa. Noutojen kanssa on myös nuoruuden hurjina vuosina taisteltu. Eevi on kyllä aina singahtunut kapulaan perään, mutta se luovutus on ollut jo vaikeampaa. Alkuun oli ongelmia saada koira tulemaan ollenkaan luo kapulan kanssa. Eevi mielummin pakoili kapulan kanssa esim. koulutusalueen (Haukkukeidas) parkkipaikalla. Eihän mahtavaa saalista nyt mammalle anneta… Myöhemmin kapulan kanssa kyllä tultiin luo, mutta siitä irrottaminen olikin jo neuvottelua vaativa asia. Nyt perusasiat ovat kunnossa, vaikka huomiota tuleekin edelleen kiinnittää siihen, että noutokapulasta ei ole tarkoitus tehdä hammastikkuja… Metallinouto on heti sujunut ongelmitta ja onneksi metalliesine ei houkuta puremaan…

Staffissa on haastetta, mutta mielestäni staffi on vieläkin aivan liian aliarvioitu rotu nimenomaan harrastuskoirana. Staffi on helppo motivoida melkein lajiin kuin lajiin. Luontaisen innon lisäksi voi hyödyntää leluja, makupaloja ja taisteluleikkejä. Kilpailuvarmuuden saavuttamisen olen itse kokenut staffin kohdalla ongelmalliseksi, mutta josko sekin olisi vain sattumaa tai jotain…Kaikki nyt kaikesta huolimatta harrastamaan koirienne kanssa! Yhteinen tekeminen antaa staffin ja staffinistin suhteeseen aivan uutta ulottuvuutta ja lisää luottamusta puolin ja toisin.

Vuosien varrella on tokosta ja yleensä koiran kouluttamisesta tullut opittua joitain perusasioita: opeta koira tekemään liikkeet heti oikein ja tarkasti (opittuja/opetettuja virheitä on vaikeampi korjata), liikkeiden pilkkominen osiin on todella tärkeää (osia on todennäköisesti huomattavasti enemmän kuin keksit), vaihtelu ja mielikuvituksen käyttö on sallittua. On myös muitettava, että palkkion on oltava todella palkkio! Opettele käyttämään ääntäsi ja leikkimään/riehumaan koirasi kanssa. Toisaalta taas on tärkeä muistaa, ettet ole koiralle pelkkä makupaloautomaatti. Edellisen voin sanoa jo kokemuksen syvällä rintaäänellä… Ja toko on hauskaa ihan oikeasti kun sen vain oikein oivaltaa!
Kiitokset vinkeistä, tuesta ja kannustuksesta kanssakilpailijoille, Lavikaisen Pentille, treeenikavereille ja oululaisille staffinisteille. Kasvattajalle vielä lisäksi kiitos elämäni koirasta!

Saija Lahtinen